Arkisten askareitteni lomassa havahdun liikkeeseen olohuoneen ikkunassa. Pysähdyn ja katson hahmoa – sen kallistunutta päätä vasemman olkapään yli, vakavaa katsetta, joka katsoo tyynesti takaisin. Heijastus on jakautunut neljään sisäkkäiseen kuvaan, ja mieleeni tulevat maatuskanuket – ne avattavat, sisäkkäiset puunuket, joilla leikin joskus lapsena. Mietin mummia, isäni äitiä. Hänen tehokkuuttaan, vaativuuttaan ja päättäväisyyttään, jotka näkyvät minunkin rivakoissa liikkeissäni – välillä myös ankaruudessa, itseäni ja muita kohtaan. Mummi oli aikoinaan Muuramen huonekalutehtaan karismaattinen markkinointijohtaja. Hän kertoi kerran, kuinka tärkeää oli amerikkalaisten asiakkaiden nimien ulkoa opettelu, eikä tiukoilta paikoilta vältytty (mummin sanojen mukaan hänen muistinsa kun oli hyvä, mutta lyhyt).
Vaarin kuoleman jälkeen mummi soitti pianoa joka päivä, joko mökillä Mehtovaarassa, kaupunkikodissaan flyygelin ääressä tai sähköpianolla kuulokkeet korvilla, jos naapurin täti oli taas valittanut liiasta Rachmaninovista. Piano oli mummin pelastus – hän soitti suruaan ja hellitti hetkeksi otettaan kaikesta huolesta. Hän soitti ulos tunnetta, joka ei olisi muuten mahtunut arkipäivän raameihin – ei sen sanoihin eikä tekoihin. Myöhemmin mummilla todettiin Alzheimerin tauti. 'Kippaa mut tuonne,' mummi oli sanonut kirkkaalla äänellä pyörätuolista jonakin aurinkoisena kävelyretkenä Vesijärven rannalla isäni kanssa.
Äidinäitiäni kutsuin Musiksi. Musi oli monista asioista kiinnostunut, taitava kielissä, hyvä kirjoittamaan ja maalaamaan. Nuorempana hän oli opiskellut valtiotieteitä, ja uravaihtoehtoja olisi ollut monia, mutta lopulta paljasjalkainen helsinkiläinen ripusti Chanelin jakkunsa naulaan ja ryhtyi sikalan emännäksi Artjärvellä. Musilla oli veitsenterävä huumorintaju. Hän oli herkkä ja kova jännittämään, vaikkei sitä ehkä ulospäin näyttänytkään. Musin kanssa sain olla rauhassa oman impulsiivisen puoleni kanssa. Sain vetää lelut vessanpöntöstä alas tai syödä laatikollisen piparkakkuja yhdeltä istumalta, käydä oksentamassa välillä ja jatkaa sitten mansikoilla. Myöhemmin Musilla todettiin dementia ja pikkuhiljaa hänen liikunta- ja puhekykynsä heikkenivät ja lopulta katosivat kokonaan. Suomessa käydessäni kävin Musia katsomassa. Hänen silmiinsä nousi tuttu pilke, ja toinen suupieli kääntyi hymyyn.
Isoäitieni vuosia jatkuneen hiljaisuuden myötä minustakin valui jotain pois – haihtui jonnekin nimettömään tyhjyyteen. Siispä tänään, Lontoossa, tammikuussa 2025, olen heidän ääntään sekä omaani etsimässä. Ikkunan heijastuksesta tunnistan itseni – ja naiset ennen minua. Olen monen sukupolven sisällä hautunut, 2020-luvulle päätynyt maatuskanukke. Ei ole minua ilman heitä – auki kiertyneitä äitejäni, joiden iloja ja suruja kannan omieni joukossa tänäkin päivänä. Hymyilen heijastuksille ikkunassa, ja he hymyilevät takaisin.
Tämmöisiä ajatuksia tällä kertaa. Laitan vielä loppuun Eeva Kilven runon, joka kuvaa kauniisti ja hellästi tätä kaikkea.
Sinun,
Konu Likka