Kangaspuut
8. toukokuuta, Lontoossa
Olen viime kesäkuusta asti miettinyt, mitä kirjoittaisin tai lähinnä mistä aloittaisin. Odotin kenties, että kirjoittaisit ensin kirjeen omalle äidillesi, mutta sinut tuntien siinä vierähtää varmasti vielä toinenkin vuosi. Siispä aloitan, kangaspuista luonnollisesti.
Se tuntui melkein pieneltä vihjeeltä, kun mainitsit kokoavasi äitisi vanhoja kangaspuita. Ihmettelin niitä jo pienenä: kummallista kasaa vaaleaa puuta ladon seinää vasten. Yhdistelmä sileää pintaa, raskaita tappeja ja valkoisia roikkuvia lankoja kärsivällisesti odottamassa kokoajaansa. Ja kyllä, hän saapui – vuosikymmeniä myöhemmin. Kerroit puhelimessa, kuinka kokositte niitä isän kanssa, kuinka suuret painavat palat eivät asettuneet paikoilleen, vaikka kuinka väänsitte ja käänsitte. Kunnes huomasit äitisi kädenjäljellä puun pintaan kirjoitetun tekstin: “tämä puoli ylös”. Ja kangaspuiden jykevä runko kohosi pala palalta eteenne.
Olet vasenkätinen, aito taiteilija – olen aina ajatellut. Vastarannan kiiski. Näin totesi lukiolaiskaverini minulle kyyneleet silmissä, kun olin taas jotain kärkevästi kommentoinut. Aiheesta kenties, tarpeellista tuskin. Erilaisuutta, yksin jäämistä ja tyttöjen välistä ystävyyttä. Muistan Musin, äitisi, päiväkirjoista samanlaista oman tilan etsimistä, vastaan sanomista ja syvää katumusta terävästä kielestä, joka hyvinä päivinä naurattaa ympärillä olevia mutta huonoina sivaltaa sivu suun.
Sanoit kerran puoliksi vitsillä, ettet ole antanut minulle oikeanlaista naisen mallia, viitaten kenties omaan “anarkiaasi” parisuhderooleista. Teini-ikäisenä kirjoitin äitisi muistelmia ylös tietokoneelle. Hän seisoi vieressäni luonnokset käsissään, hieman hermostuneena, ja tunsin, että olimme jonkin tärkeän äärellä. Että jokin, joka oli ollut piilossa, tuli näkyviin: itseilmaisun välttämättömyys. Koen, että sinä ymmärrät, mitä hän kävi läpi — ja mitä hän yritti sanoa. Sen, miltä tuntuu tasapainoilla monien rakkaiden mutta välillä uuvuttavien roolien keskellä, kun jotkut niistä ottavat enemmän tilaa kuin toiset. Ja miten joskus antaudumme, emme siksi että haluaisimme, vaan koska se on helpompaa. Kuinka monta roolia naisen elämään kuuluukaan.
Mietin omaa kasvuani tytöstä naiseksi miesvaltaisessa ja sanottakoon konservatiivisessa kodissa. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia totuuksia ja tekemään vaikeita päätöksiä itsenäisesti. Prinsessaleikkejä lukuun ottamatta en muista kuitenkaan haaveilleeni satuhäistä tai lapsista. Ehkä se oli vain itsestäänselvyys, että joskus niin voisi käydä. Viimeksi taisin kuitenkin paeta tätä kohtaloa Lontooseen, ja nyt 34‑vuotiaana tunnen innostusta syyskuussa alkavista musiikkiterapian opinnoista yhdessä maailman parhaista yliopistoista – sekä albumin ainesten hitaasta, tunnustelevasta yhteen liittämisestä. Olet tukenut haluani opiskella ja puhunut jatkokouluttautumisen merkityksestä ja siihen liittyvästä itsellisyydestä.
Oman elämäni kangaspuita olen yhä kokoamassa, ja matkalle on mahtunut monenlaisia avustajia. Opettelen tällä hetkellä ottamaan ohjeita vastaan, tarjoamaan apua raskaiden runkojen nostamisessa ja pyytämään anteeksi, kun väännän voimalla – ja vielä väärään suuntaan. Pelko ja jännitys, joiden toivoisin jo hellittävän, istuvat kuin kaksi tunnollista ystävää olkapäilläni tänäkin päivänä. Kun itken, koen sen luissa ja ytimissä asti, enkä tunne sen olevan vain minun itkuani, vaan jotain sukupolvien yli vapautuvaa surua. Vahvuutta olla herkkä, tuntea tunne läpikotaisin ennen kuin sen voi vapauttaa ja siirtyä eteenpäin. Herkkyyttäni ja sisäistä maailmaani ei ole koskaan mitätöity vain päinvastoin sitä on suojeltu ja tuettu alusta lähtien. Tämän maailman jaan kanssasi.
Muistatko, kun herätit minut yhtenä kesäisenä aamuna? Sanoit: “Äkkiä nyt.” Istuin yöpaidassa keittiön tuolille, ja puristit appelsiininkuoren palaa niin, että hapanta mehua roiskahti silmiini. Herätys, sanoit. Ulkona keinun alla osoitit tilaa lehmusten välissä. Siristin silmiäni ja näin aamukasteen koristamat seitit, jotka nauhamaisina lankoina kimaltelivat auringossa kuin tuhannet timantit.
Sinä olet opettanut minulle näkemisen taidon.
Kiitos, rakas äitini.
Räpä täti
Kirjoittanut Emmi Vaara