Äitini kirjava kerä
Ajatuksia ja sirpaleita värikkäästä äidistäni!
12.8.26
Mietteitä, katkonaisia lauseita, ääniä ja visuaalisia välähdyksiä menneestä on ollut niin paljon vuosien ajan, että ne ovat jo eräänlainen tiivis kirjava kerä. Tässä pientä kerän avausta: Ääneen sanomiset, joita ei ole sanottu ääneen. Kysymykset rivien väleissä, joita kysyin mutten kysynytkään... etkä vastannut, vaikka tiesit. Äitini, sinä suorasanainen, puhelias, hauska, räiskyvä, syvältä tunteva, roolia vaihtava sosiaalisen kanssakäymisen mestari. Kaikkea et kuitenkaan näyttänyt itsestäsi koskaan.
Olit tärkein ja luotettavin ihminen minulle pikkulapsena. Ja niin rohkea. Kerroin sinulle kaiken ja kuuntelit ja neuvoit viisaasti ja ymmärtäväisesti. Mutta välillä sain risua. Myöhemmin ajoittain hyvin topeliaaninen maailmankuvasi ärsytti (sillä se vaikutti minuun, halusin tai en), mutta me pysyimme aina hyvin läheisinä.
En saanut keskusteltua kanssasi naiseudesta, omastani ja sinun, nuoruudestasi, silloin kun olisi ollut minulla siihen kypsyyttä ja rohkeutta! Se surettaa paljon. Suhteemme ei edennyt sitten oikeastaan elämäsi 12 viimeisen vuoden aikana. Mutta runsaiden kirjeittesi ja päiväkirja mietintöjesi kautta olen löytänyt uutta. Olit erilainen ja moninainen, välillä se vaivasikin sinua ja eristi. Olisit ollut loistava blogisti, oi siitä olisit pitänyt!
Olin aikamoisessa työpaineessa vuoden 2000 alusta ja vielä oli kotona kasvava alle 10‑vuotias. Tapaamisemme olivat lyhyitä, vähän teatraalisia, aika rutinoituneita: kuulumiset, pikaiset kahvit, vähän hassuttelua, vähän juoruilua, huokauksia.
Sinä: ”Oh, on kiire, no isäsi tiedäthän kyllä.”
Minä: ”Joo, kyllä tiedän, no koittakaa nyt pärjätä.”
Sinä: ”Koita itse nyt selvitä, miksi olet noin rasittavassa työpaikassa? No menkää, on aika taas tehdä ruokaa, nyt on iso kasa pyykkiä ja pitää mennä kauppaan. En ehdi tulla teille, kun aina ollaan menossa, hoh hoijaa, tiedäthän isäsi...”
Minä: ”Saako ensi tiistaina koululaisen hakuapua? Kiitos että haette, kiitos että olette olemassa!”
Ihmettelin vauhtiasi, mutta en osannut pysähtyä, ottaa yhteistä aikaa vain meille. Sitten jotain alkoi muuttua. Peittelit ja torjuit asioita, alkavaa haurastumistasi, pelkoakin. Olithan jo 80‑vuotias. Myöhemmin sen ymmärsin.
Sitten kun aika pysähtyi, se pysähtyi kohdallasi täydellisesti. Vuodesta 2014 olit lähes täysin puhumattomana, muistisi syvissä syöväreissä. Halvaus vei verbaalikolta puhekyvyn kahdesti ja lopulta täysin. Jouduit pois kodistasi ja niin hiipui kiinnostuksesi elämään. Tilanne passivoitti, hävetti, suretti, vitutti — sitä kaikkea koit.
Minä siinä tsemppasin vieressä: ”No niin hei hei, no ja onko kaikki hyvin, meille kuuluu ihan hyvää, koita nyt vähän siinä piristyä, tulen taas...” blaa blaa. Katsoit vain jonnekin ikkunasta ja vaikutit kyllästyneeltä. Ja 2022, se oli sitten viimeinen kevät.
Silmäsi muistan aina, näky liikuttaa vieläkin — ne puhuivat, toki tympääntymisestä, mutta niin paljon kaipauksesta, rakkaudesta.
Juuri nyt odotan omia nuoria, pientä lastenlastani, ensimmäistä, ja mietin monesti, minkälainen mummi, mumma, mammu, mummo olen? Haluanko olla jonkinlainen? Vai enkö halua olla mitään aiempaa? Olla vain. Olisiko se viisainta?
Mietin paljon taas sinua ja anoppiakin. Se oli selvä: kaikki rakastivat lastenlapsiaan. Meillä se on nyt niin helppoa, kun on vain yksi, ei ole kilpailua. On vain pieni lellikki. Sitä mietin, että lellikkiä ei saa lelliä liikaa?
Mutta äiti, sinähän lellit. Sinä lellit ja puolustit heitä, keskustelit asioista, ovelasti ohjasit, rakkaudella. Olit jo vähän väsyneempi silloin, kun viimeisin oli pallero, mutta hänenkin kanssaan päättäväisesti toit kynää ja paperia eteen, teit herkkuja, olit turvallinen, hauska ja välillä hieman teatraalinen itsesi.
Tyttäresi