Lontoo, 13. marraskuuta 2020
Perjantai 13. – epäonnen päivä – näyttäytyy kaikesta huolimatta aurinkoisena ja epätodellisen lämpimänä, vaikka marraskuuta eletäänkin. Kuljen kohti Hampstead Heathia, tuota 320 hehtaarin puistoa metsineen, mäkineen ja niittyineen, joka avautuu noin viiden kilometrin päässä Trafalgar Squarelta pohjoiseen. Hampstead Villagen kapeilla kujilla askel kulkee kuin itsestään, ohi rönsyilevien puutarhojen ja vanhojen kivikirkkojen. Ajatukset hakevat uutta suuntaa ja järjestystä – käyn läpi eroa pitkästä parisuhteesta.
Saavun puiston korkeimmalle kohdalle, josta avautuu näkymä kaupungin ylle, ja istahdan lehtipuiden varjostamalle penkille. Kaivaessani päiväkirjaa esiin huomaan vaaleahiuksisen naisen, pieni terrieri rinnallaan. Pitkä, tummanvihreä vahakangastakki liehuu tuulessa, kun nainen kävelee mäen rinnettä alas. Parivaljakon takana hyppii kymmenkunta varista, ja pian niitä lentää paikalle lisää. Muutama pyrähtää lentoon päästäkseen joukon hännille, toiset lennähtävät naisen rinnalle. Lähestyessään metsän reunaa nainen kohottaa kätensä rivakalla liikkeellä, ja varisparvi lentää ison lehmuksen oksille raakkumaan. Nainen, koira perässään, katoaa metsään. Päiväkirjamerkintäni alkaa sanoin: “Kohtasin juuri varisnaisen.” Dramatic, I know.
Sadunomainen näky saa miettimään myyteissä ja kansansaduissa esiintyviä naisia. Kansanperinteessä itselliset, itsenäiset ja voimakkaat naiset kuvattiin usein noitina – vanhoina, rumina tai jopa pelottavina hahmoina. Kolikon kääntöpuolella taas oli hyvä sydäminen, kiltti ja alistuva nainen. Tämä heijasti silloisia historiallisia ja patriarkaalisia rakenteita, joissa naisen arvo oli usein sidottu hänen suhteeseensa miehiin – vaimona, äitinä tai tyttärenä. Itsenäiset naiset koettiin usein uhkana yhteiskunnalle, joten heidän voimansa ja viisautensa esitettiin negatiivisina ominaisuuksina. .
Valitettavasti tämä kahtiajako näkyy yhä edelleen naisen elämässä: joudumme etsimään tasapainoa omien tarpeiden tinkimättömän ajamisen ja toisia myötäilevän, itsensä unohtamisen ja uhrautumisen välillä. Onneksi vaikenemisen ja häikäilemättömän itsekkyyden väliin mahtuu paljon – kuten oman tilan ottamista ja minuuden rajojen puolustamista. Ehkä siksi "varisnaisen" kohtaaminen tuona aurinkoisena epäonnen päivänä oli jotain enemmän kuin ohimenevä näky. Se oli muistutus siitä, että omaa tilaa saa – ja pitää – ottaa. Että vaikeat päätökset ovat usein niitä oikeita. Tosin uhrautumisen ja itsekkyyden välistä tasapainoa on varmasti kaikkien hyvä opetella (minun ainakin).
Lopuksi isoäitini lempiruno hänen ollessaan teini-ikäinen (josta muuten kappaleenikin "I am the whisper of blood" on lähtöisin). Mitä ihanaa kapinaa ja lupaa olla kaikkea ja samaan aikaan, ehdoitta:
En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja
rohkea päätös,olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa…
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko, olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen…
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
Edith Södergran