Kreikkalainen tanssi
5 Heinäkuuta
Kreikkalainen tanssi tuli kuin luonnostaan tasapainoillessani lautalla sen saapuessa Serifoksen saarelle. Tuuli oli vasta tuolloin yltymässä. Otin askeleen eteen ja horjahdin jo seuraavalla taakse; laukku olalla kolmas askel ristiin, kunnes löysin neljännellä viimein tasapainoni – vain huomatakseni askelkuvion lähtevän alusta. Edellisiltana seurasin sinun ja äitisi tanssia olohuoneen narisevalla puuparketilla laïkón soidessa taustalla. Pöydän päällä leijaileva tupakan savu liikkui viehkeästi, kietoutuen itsensä ympäri. Lumouduin sen hitaasta tanssista ja seurasin, kuinka se hajosi hiljalleen painavaan ilmaan. Siihen hetkeen olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa.
Viime aikoina olen ollut hyvin tietoinen liikkeestä – sen alusta, sen keskikohdasta ja, valitettavasti, sen lopusta. Aukaistu viinipullo on sarastavaa tyhjyyttä, pöydän korjaaminen enteilee lähtöä, yksinäisyys korostuu oven sulkeutuessa. Alut ovat siirtymisiä tutusta tuntemattomaan ja tulevat näkyväksi vain toisen tullessa päätökseen. Keskeneräisyys ja mahdollisuus antavat toivoa silloin, kun alkujen ja loppujen määrätietoisuus ahdistaa: hetki ennen hymyä, koskematon viinilasi, puun silmut sydäntalvella. Ensimmäinen rakkauden tunnustus. Ja niin jää pois pettymys, marraskuinen iltapäivä, päänsärky ja kivuista suurin – sydänsuru.
Vaikka keskeneräisyys lohduttaa, vaadin kuitenkin selkeyttä tunteissa ja teoissa, etenkin toisten. Jos huomaan poikkeamia tai epäjohdonmukaisuuksia, koko ajatusmaailmani järkkyy. Olen yhtäkkiä valehtelijoiden ja pettureiden armoilla. Silloin hyökkäys on paras puolustus. Näissä mieleni myrskyissä uin kuin kala vedessä.
Mitä suurempi rakkaus, sitä suurempi sen liike ja seuraukset. Vaikeina päivinä vastaan kreikkalaiseen tanssiin venäläisellä ruletilla. Kaksi maailmaa kohtaavat. Onko välissä jotain muuta? Letkajenkka: yksi hyppy eteen, toinen taakse, kädet edessä olevan lanteilla, kolme hyppyä eteenpäin. Jätän pistoolin pöydälle. Jätä sinä se edestakaisin huopaava saatanan tanssi.