It all started with a conversation between two of my friends and me. We talked about the freedom of writing by hand, about letters, and the way thoughts can flow onto paper without the presence of a delete button. We spoke about the relationships between mothers and daughters, about the things left unsaid, and the hope that time together could somehow be endless. "Write a letter to your mother," I think I said. "Let’s all do it." A month later, I’m balancing on a wobbly chair in the living room, listening as my partner’s mother reads her letter aloud. She pauses after a moment and looks at her son, who says;
“For ten years, I’ve been nobody’s child.”
The space between words and silence creaks at the seams, as the final words pass from one language to another. I fix my eyes on the deck of cards on the table and hold back the flood of emotions. Something shifts—changes shape, lightens—and forgives. In front of me, hearts and diamonds melt into one.
Johdanto
Koko juttu lähti liikkeelle keskustelusta kahden ystäväni kanssa. Puhuimme käsin kirjoittamisen vapaudesta, kirjeiden kirjoittamisesta ja siitä, millaista on antaa ajatuksen kulkea paperilla ilman delete-näppäimen läsnäoloa. Puhuimme äitien ja tyttärien välisestä suhteesta, asioista joita ei sanota ääneen, ja toiveesta, että aikaa yhdessä olisi loputtomiin. "Kirjoita kirje äidille", taisin todeta. "Kirjoitetaan kaikki."
Kuukautta myöhemmin tasapainoilen olohuoneen keikkuvalla tuolilla ja kuuntelen, kun poikaystäväni äiti lukee kirjoittamaansa kirjettä. Hetken kuluttua hän pysähtyy, katsoo poikaansa, joka kääntää lauseen minulle;
”Kymmeneen vuoteen en ole ollut kenenkään lapsi.”
Sanattoman ja sanallisen välinen tila natisee liitoksistaan ja huutaa tulla nähdyksi, viimeisten sanojen löytäessä tiensä kieleltä toiselle. Tuijotan tiukasti pöydällä odottavia pelikortteja ja pidättelen tunteiden vaativaa tulvaa. Jotain hievahtaa, muuttaa muotoaan, kevenee – ja antaa anteeksi. Edessäni hertat ja ruudut sulautuvat yhteen.